Elokuu 2015

End of an era.

 Se tuli mieleeni tässä taittaessani työmatkaa junassa. Konduktööri kuulutti äsken pyytäen matkustajia ottamaan junaliput ja mahdolliset alennuskortit esiin. Silloin se iski: minun alennuskorttini on enää voimassa puolitoista kuukautta! Toisin sanoen olen virallisesti ei-opiskelija, työssäkäyvä nuori aikuinen (tai jotain sinne päin) ensi syyskuun jälkeen. Tsiisus.

Opiskelijaelämään liittyy sekä hyviä että huonoja muistoja. Etenkin kaksi ensimmäistä yliopistovuotta elin aika sumussa Keski-Suomen sydämessä Jyväskylässä. Elämässä oli intoa, jännitystä, sekoilua, paljon itsensä etsimistä, paljon pakenemista ja paluuta. Loppujen lopuksi ensimmäiset opiskeluvuodet kaikkine kommervenkkeineen johdattivat minut Helsinkiin, mikä oli varmasti elämäni yksi parhaimpia päätöksiä.

Alku tuntui mahtavalta. Oli poikaystävä, koti ja sain työpaikankin. Sitten tuli ero keskellä pimeintä syksyä, juuri kun kaikki uusi ja kiehtova oli jälleen alkanut. Kuvotun edelleen kahvitehtaan tuoreen kahvin tuoksusta -  se tuo mieleeni raskaat askeleet ja katkerat kyyneleet.

Mutta.

Helsingissä sain kokea ystävyyden, joka ei jättänyt vaikeuksienkaan keskellä. Sain tuntea kuulumisen opiskelijayhteisöön, vaikka se on vetäytyvälle luonteelleni äärimmäisen hankalaa. Nyt ajattelen haikeudella, mutta suurella onnella ja kiitollisuudella sitä aikaa ja pohdin, mitä tulevaisuus tuo.

Olen nyt työskennellyt viisi kuukautta ensimmäisessä oikeassa työpaikassani. Tunnen olevani onnekas, sillä lähipiirissäni on paljon niitäkin, jotka eivät ole valmistumisen jälkeen työpaikkaa saaneet. Kyse ei varmasti ole siitä, etteivätkö he olisi päteviä ja osaavia. Tämä yhteiskunnallinen tilanne nyt vaan on sellainen.

Näillä mietteillä kohti tulevaa. Mitä ikinä se tällä kertaa tuokaan.